33. On elämä laina

Vanamot ovat täällä taas uusin kujein! :) Seuraavaksi en vielä tiedä, koska tulee tarinan varsinainen osa, sillä teen seuraavaksi extran ja tarinaan liittyvät olennaiset jutut ovat vielä auki. Mutta tässä osassa jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin ja tarinassa on kaikkien toivomaa draamaa ja pieniä yllätyksiäkin. Lukuiloa kaikille! :D

Se oli elämäni järkyttävin näky tähän asti. Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt, kun näin rakkaani makaamassa verilammikossa liikkumattomana talomme eteisessä.

Riensin mieheni luo ja kumarruin hänen ylle. En pystynyt pidättelemään enää kyyneleitä, jotka kirvelivät silmissäni. Pelkäsin koko ajan pahinta.

Nostin käteni kohti Kanervon kaulaa kokeillakseni, tuntisinko enää mieheni pulssia. Koin suurta helpotusta, kun tunsin mieheni pulssin lyövän heikosti.

Pulssia tarkkaillen yritin saada Kanervoa palaamaan tajuihinsa.

”Kulta herää! Mitä tääl on tapahtunut? Kuka tän teki sulle?” melkein huusin.

Lopulta Kanervo yskähti. 

Nostin Kanervon syliini ja juttelin, mitä mieleeni tuli. Samalla tunsin oman pulssini lyövän ainakin kahtasataa tai siltä se ainakin tuntui. Olin paniikissa ja pelkäsin rakkaani puolesta.

”Rakas, älä jätä mua! Mä tarvitsen sua.. Ja tytöt tarvitsevat sua” puhuin ja yritin saada miestäni puhumaan.

”Kuka tän teki?” kysyin uudestaan itkun keskeltä.

Kanervon suu aukeni hiukan ja hän hengitti raskaasti.

”KillSupers” sanoi Kanervo heikolla ja ähisevällä äänellä.

”Mä vielä kostan niille” vannoin kovana.

”Älä rakas.. Ne kostivat sen taian, jonka teit julkisella paikalla. Ja mun sukuni takia.. Avaruusoliosieppaus paljasti meidän olinpaikan” kertoi Kanervo raskaasti ja katkonaisesti.

”Mä rakastan sua! Muista se aina” kuiskasi mieheni uupuneena.

”Ei, sä et saa jättää mua! Mä en pärjää ilman sua! Mäki rakastan sua ja vain ainoastaan sua aina ja ikuisesti!” sanoin itkun ja järkytyksen välissä.

”Pidä huolta lapsista ja suojele niitä kaikelta pahalta.. Älä anna pahalle valtaa vaan pysy rakastavaisena äitinä lapsille.. Sun sydän on täyttä puhdasta kultaa, älä anna pahan pilata sitä” rakkaani sanoi vielä.

”Mä pidän huolen lapsista ja kerron, kuinka rakastava isä heillä oli. Mun sydämessä ei tuu koskaan enää olemaan paikkaa kenellekään muulle. Oon aina ja ikuisesti vaan sun” sanoin nyyhkyttäen.

”Mäkin rakastan sua aina. Me nähdään vielä” sanoi Kanervo ja painoi silmänsä kiinni.

Pahin pelkoni oli toteutunut. Olin menettänyt sen kaikkein tärkeimmän ja rakkaimman, elämäni valon, Kanervon.

Laskin rakkaani varovasti lattialle. Rojahdin maahan ja romahdin täysin. Itkin ja olin shokissa. Kaikki kauniit yhteiset hetket Kanervon kanssa tulvivat mieleeni.

 Vielä kaksi päivää sitten olimme olleet onnemme kukkuloilla ja vietimme ihanan illan yhdessä. Onneksi en silloin tiennyt, että joudun liian pian luopumaan hänestä.

Luopuminen tuntuikin kaikista kamalimmalta. Miten pärjäisin tyttöjen kanssa? Surettaa myös vatsassani olevan vauvan takia, joka ei saanut mahdollisuutta tuntea isäänsä ollenkaan.

Mieleeni palautui ensimmäinen yhteinen yömme. Tai se, mitä Kanervo oli siitä kertonut. Se yö liitti meidät yhteen tähän päivään asti.

 Muistin myös, kuinka silloin Twinbrookissa tapasimme pitkästä aikaa sitten teiniaikojen. Tuijottelimme toisiamme puistossa, kunnes menin tekemään lähempää tuttavuutta. Nyt tuntuu, kuinka tuo tapaaminen sattumalta oli tarkoitettu. Se oli kohtalo.

 Kanervo sai minut tavattuamme puistossa ylipuhuttua uimaan rannalle kanssaan. Minua huvitti, kun muistin, kuinka tuona iltana sovimme, että tapaisimme toisiamme rennosti alkuun ilman suuria sitoumuksia. Toisin kuitenkin kävi.

Meidät sitoi yhteen lopullisesti se ilta, kun kävimme bilettämässä Ryminässä. Silloin tuli juotua vahingossa vähän liikaa, mutta en kadu sitä kuitenkaan. Sinä iltana tajusin rakastavani Kanervoa ja mopo lähtikin silloin käsistä kohtalokkaasti samana yönä. Silloin Kristiina ja Krista saivat alkunsa.

Tunsin vauvan potkivan vilkkaasti vatsassani. Ihan kuin vauva tietäisi ja aavistaisi, että jotain kamalaa oli juuri tapahtunut. Vajosin yhä syvemmälle muistoihini.

Olimme asuneet vasta vähän aikaa yhdessä, kun Kanervo päätti kosia minua. Kosinta oli jotain, mitä samalla pelkäsin, koska en ollut yhtään varma suhteestamme ja pienet asiat Kanervossa silloin vielä häiritsivät. Ne treffit olivat kuitenkin elämäni ihanimmat elokuvineen ja ravintolakäynteineen. Kuuntelin lopulta sydämeni ääntä ja vastasin myöntävästi kosintaan.

Muistot kulkeutuivat kosinnasta häihimme. Silloin lupauduimme toisillemme ja pidimme häävalamme aina tähän päivään asti. Häät olivat hyvin meidän näköisemme ja kävimme myös häämatkalla heti häiden jälkeen.

Nousin lopulta lattialta ylös. Kaksoset tulisivat pian koulusta kotiin ja minun täytyisi pystyä kertomaan tytöille perhettämme kohdannut suru-uutinen.

Ajatellessani asiaa, miten tytöille kertoisin, sai minut taas itkemään hysteerisesti. Tuntui kuin tätä ei tapahtuisi minulle vaan jollekin muulle ulkopuoliselle simille.

Lopulta Herra Tuomio saapui eteiseemme noutamaan Kanervoa. En olisi halunnut luopua miehestäni.

Yhtäkkiä Herra Tuomio osoitti minua sormellaan, kun katsoin häntä sormieni lomitse.

”Ikävää, että jälleen tapaamme näissä merkeissä. Minä en tule noutamaan Aada sinua tai muita perheenjäseniäsi vielä pitkään aikaan, mikäli huolehdit asioista jatkossa. Muuten en voi luvata, onko seuraavaksi vuorossa sinä tai joku lapsistasi. Seuraavaan kertaan taas” sanoi Herra Tuomio ja jätti rakkaani uurnan mennessään eteiseemme.

Seuraavat päivät kuluivat kuin sumussa. Suru oli ottanut vallan niin minusta kuin lapsistanikin. En olisi voinut uskoa, kuinka pahalta ja raskaalta mieheni menettäminen tuntui. Nyt minulla olisi vain kauniit muistot jäljellä, joita vaalia ja yhteiset lapset muistuttamassa Kanervosta.

Kävimme lähes joka päivä Kristan ja Kristiinan kanssa Kanervon haudalla, joka sijaitsi talomme sivupihalla. Krista ja Kristiina järkyttyivät pahasti isänsä poismenosta ja olivat muutaman päivän pois koulusta. Heidän oli vaikeaa käsittää, miksi näin oli tapahtunut, mutta tiesin, ettei lapset ymmärtäisivät vielä koko totuutta, joten olin kertonut heille mukaillun  tarinan tapahtuneesta. Totuuden kertoisin sitten, kun olisi oikea aika.

Pienemmät kaksoset Katri ja Katariina eivät tainneet oikein tajuta isänsä poismenoa. Eivät ainakaan osanneet surra, mutta ihmettelivät, miksi isi ei koskaan vastannut heidän itkuihinsa enää.

Lopulta pari viikkoa Kanervon kuolemasta alkoi taas tuntua, että elämä voittaa taas. Krista ja Kristiina kävivät taas innokkaasti koulua ja touhuivat iloisina pihalla iltapäivisin.

Kristiina vajoi usein ajatuksiinsa liukumäen huipulla ja tuijotti tyhjyyteen. Olisin halunnut tietää, mitä tytön mielessä pyöri, mutta uskoin hänen tulevan kertomaan, jos se olisi jotain vakavaa.

Krista teki mielellään läksyjään pihalla auringon paisteessa. Tehtävien teko sujui välillä helposti ja oli nopeasti valmis, mutta joskus tehtäviä tehtiin yhdessä pöydän ympärillä. Tuntui itsestänikin, että koulunkäynti oli vaikeutunut sitten omien opiskeluaikojen.

Kristiina puolestaan teki läksyjä mielellään sivupihallamme isänsä haudan lähettyvillä. Ehkä hän tunsi näin olonsa turvallisemmaksi tai niin ainakin oletin.

Oma olonikin oli helpottanut ja tartuin sen kunniaksi kitaraan. Olin päättänyt säveltää laulun särkyneestä sydämestä kuin terapiana suruprosessista.

Kesken sävellysprojektin tunsin vatsassani tutun ja viiltävän kivun. Tiesin synnytykseni käynnistyneen. Soitin nopeasti lastenhoitajan paikalle, jotta pääsisin lähtemään sairaalaan synnyttämään.

Lentäessäni luudallani kohti sairaalaa muistelin Kanervon kanssa käytyä keskustelua lasten nimistä. Joutuisin taas synnyttämään yksin, mutta nimiasiassa kunnioittaisin mieheni toiveita.

Kävelin kohti sairaalan ovia mietteissäni. Mielessäni pyöri suunnitelmat, jotka olin päättänyt toteuttaa synnytyksen jälkeen. Ensin minun oli kuitenkin ponnistettava lapsi maailmaan.

Synnytyksessä koin taas yllätyksen. Tällä kertaa olin oikeasti toivonut, että lapsia olisi ollut vatsassa vain yksi, mutta toisin kävi. Sain taas kaksoset, joita kannoin korissa vihdoinkin kotiin. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka tulisin pärjäämään kuuden lapsen kasvatuksessa.

Päästyäni kotiin nostin korista ensin kaksosista nuorimmaisen, joka oli tyttö. Hän sai nimekseen Katja ja lääkärin arviolta temperamentti viittasi vauvan olevan taiteellinen ja nero. Vein Katjan makuuhuoneeseen sänkyynsä ja palasin korin luo.

Nostin korista seuraavaksi kaksosista vanhemman, joka oli hartaasti toivottu poika. Annoin pojalle nimen Aleksi Kanervon toiveen mukaan, että pojan nimen tulisi alkaa A:lla. Aleksi lumosi minut sairaalassa jo helppoudellaan ja lääkäri totesi pojan temperamentin viittaavan vauvan olevan sikeäuninen ja tarkkasilmäinen.

Tästä eteenpäin Aleksi tulisi olemaan elämäni ainut mies. Olin päättänyt, että en enää rakastuisi kehenkään, jotta en enää satuttaisi ketään. Seuraavaksi toteuttaisin suunnitelmani, jonka olin päättänyt mieheni kuollessa käsivarsilleni. Lähtisimme lapsien kanssa KillSupersia pakoon taas.

Tällaisiin tunnelmiin päädyttiin.. Kanervolle sanottiin nyt hyvästit, mutta mielenkiinnolla nähdään, kuinka perheen arki lähtee käyntiin.. Mihin kaupunkiin Vanamot lähtevät KillSupersia karkuun? Sitä ei vielä kirjoittajakaan tiedä ;D Vanamoille jatkoa saadaan toivottavasti helmikuun aikana, mutta ennen varsinaista osaa julkaisen taas extran välillä :) Mitä piditte osasta? Kommenttinne ovat taas enemmän kuin tervetulleita :D